Puhelimessani on satoja numeroita,
läheisiäni,
ystäviäni, kavereitani.
Ihmisiä, joiden kuvat on tatuoitu sydämeeni.
Ihmisiä, jotka tekevät minusta minut,
välittävät,
muistavat,
ovat läsnä tarvittaessa
ja yleensä muutenkin.
Kiitos sinulle,
joka tarjosit nenäliinaa, kun olin pahoilla mielin.
Kiitos sinulle,
joka vedit tanssimaan, kun minua kiukutti.
Kiitos, kun jaksoit korvat punaisina kuunnella
kuinka paljon välitin.
Kiitos ruusuista.
Kiitos aiheellisista risuista.
Kiitos, kun kerroit totuuden.
Kiitos, kun väritit totuutta silloin kuin näit sen tarpeelliseksi.
Halaus sinulle,
joka ajoit mustan mielen pois.
Ja toinen sinulle,
joka rohkaisit ylittämään itseni.
Onneksi hyväksyt minut tällaisena kuin olen,
epätäydellisenä, itsepäisenä.
Ihmisenä.
Tiedäthän, että olet syy, miksi olen tässä nyt?
Nyt ainakin toivottavasti tiedät.
Kiitos, kun annat minun olla ystävä sinulle
ja korvata kaikki tekosi rakkaudellani.
Ja nyt on taas hetki, jolloin pitää miettiä ajatuksia, jotka oli tän runon takana. Ne tunteet ja ne muistot, jotka innoittivat kirjoittamaan tämän oodin niille läheisille, jotka välittivät.
Oikein itkettää miettiä, että jonain päivänä, ei-ehkä-niin-pitkän-ajan-päästä osa niistä ystävistä ovat käytännössä vain nimiä mun historiankirjani sivuilla. Ihmisiä, jotka joskus ovat tärkeitä ja jotka sitten olosuhteiden pakosta jäävät taustalle. Ihmisiä, jotka eivät ole valmiita siihen, että molemmat tekevät töitä ystävyyden säilymisen eteen. Ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksymään sen, että ystävät vaihtuvat, uusia löytyy ja vanhat säilyvät, jos säilyvät.
Oon nostanu tän asian esille sen takia, että on mahdollisuus, että yhteisö, joka on ollut mulle maailman tärkein asia, Pallokeisarit, ei välttämättä olisi enää olemassa jatkossa. Tai siis, että siitä poistuisi mulle tärkeitä ihmisiä.
On ikävää, että mulla on vaan tietty määrä päiviä viikossa ja tietty määrä tunteja päivässä, sillä se tarkoittaa, että mun täytyy määritellä tarkkaan, miten käytän aikani.. Olis vaan niin helppo pitää hauskaa saunailtojen ja pelien yhteydessä, kun silloin on pakosti jotain, mikä yhdistää meitä. Kalenterissa sama aika kaikilla vapaana ja varattuna sille, että ollaan yhdessä. Ei tää varmaan olis ees niin vaikeaa, jos ei asuttais eri paikkakunnilla. On aika vaikeaa tehdä asioita yhdessä kun yks on Turussa, toinen Tampereella, kolmas ja neljäs pk-seudulla ja sit viides Lohjalla. Ja sit ku kaikilla ei oo aina rahaa/mahdollisuutta tulla paikalle, ni se meni sit siinä.
Kysymys pohdittavaksi kaikille Keisareille: kuinka monta kertaa me ollaan viimeisen vuoden aikana vietetty aikaa yhdessä ilman, että Keisareilla on ollut jonkinlaista yhteishäppeninkiä: pelejä, saunailtoja tms.? Ei hirmuisen montaa kertaa. Ei näet mulle asti oo ainakaan tullu montaa kertaa kutsua minnekään bileisiin..
Tämä on syy siihen, miks mua surettais se, että ei olis enää sitä omaa yhteisöä, jonka turvissa voi huoleti suunnitella tekemisiä, kun tietää, että silloin ainakin näkee ne rakkaat, joita haluaa.
On näet ikävää vaan päästää irti. Mä en vaan yksin kykene tekemään sitä ystävyystyötä ja tuntuu, ettei muut ees tajua, että sitä se tarkoittaa, jos mennään kaikki eteenpäin. Ystävyyden heikkenemistä, ellei molemmat halua ja näe vaivaa sen ylläpitämiseksi.
enkeli kuittaa.
Oikein itkettää miettiä, että jonain päivänä, ei-ehkä-niin-pitkän-ajan-päästä osa niistä ystävistä ovat käytännössä vain nimiä mun historiankirjani sivuilla. Ihmisiä, jotka joskus ovat tärkeitä ja jotka sitten olosuhteiden pakosta jäävät taustalle. Ihmisiä, jotka eivät ole valmiita siihen, että molemmat tekevät töitä ystävyyden säilymisen eteen. Ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksymään sen, että ystävät vaihtuvat, uusia löytyy ja vanhat säilyvät, jos säilyvät.
Oon nostanu tän asian esille sen takia, että on mahdollisuus, että yhteisö, joka on ollut mulle maailman tärkein asia, Pallokeisarit, ei välttämättä olisi enää olemassa jatkossa. Tai siis, että siitä poistuisi mulle tärkeitä ihmisiä.
On ikävää, että mulla on vaan tietty määrä päiviä viikossa ja tietty määrä tunteja päivässä, sillä se tarkoittaa, että mun täytyy määritellä tarkkaan, miten käytän aikani.. Olis vaan niin helppo pitää hauskaa saunailtojen ja pelien yhteydessä, kun silloin on pakosti jotain, mikä yhdistää meitä. Kalenterissa sama aika kaikilla vapaana ja varattuna sille, että ollaan yhdessä. Ei tää varmaan olis ees niin vaikeaa, jos ei asuttais eri paikkakunnilla. On aika vaikeaa tehdä asioita yhdessä kun yks on Turussa, toinen Tampereella, kolmas ja neljäs pk-seudulla ja sit viides Lohjalla. Ja sit ku kaikilla ei oo aina rahaa/mahdollisuutta tulla paikalle, ni se meni sit siinä.
Kysymys pohdittavaksi kaikille Keisareille: kuinka monta kertaa me ollaan viimeisen vuoden aikana vietetty aikaa yhdessä ilman, että Keisareilla on ollut jonkinlaista yhteishäppeninkiä: pelejä, saunailtoja tms.? Ei hirmuisen montaa kertaa. Ei näet mulle asti oo ainakaan tullu montaa kertaa kutsua minnekään bileisiin..
Tämä on syy siihen, miks mua surettais se, että ei olis enää sitä omaa yhteisöä, jonka turvissa voi huoleti suunnitella tekemisiä, kun tietää, että silloin ainakin näkee ne rakkaat, joita haluaa.
On näet ikävää vaan päästää irti. Mä en vaan yksin kykene tekemään sitä ystävyystyötä ja tuntuu, ettei muut ees tajua, että sitä se tarkoittaa, jos mennään kaikki eteenpäin. Ystävyyden heikkenemistä, ellei molemmat halua ja näe vaivaa sen ylläpitämiseksi.
enkeli kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti