Tänään se viimein sitten oli: mun viimeinen toimistotyöpäivä Suomen Lukiolaisten Liiton toimistossa. Työntäyteinen ja tunnerikas. Ja ihan kauhea.
Tyhjensin tietokoneeni muistin, työpöytäni, kirjahyllyni, seinäni, ilmoitustauluni ja pakkasin henkilökohtaiset tavarani laukkuun. Söin läksiäiskakkua väijytyksen jälkeen ja onnistuin olemaan itkemättä silloin, vaikka lähellä olikin. Mietin parhaimmat ja huonoimmat muistoni näiden vuosien aikana ja sain niitä ihan liikaa mieleen. Tapahtumia, arvostavia puheita, kävijämäärien kasvuja, halauksia, ystäviä.. Sitä tämä aika, pitkät kolme vuotta ja kaksi kuukautta tarkoittavat mulle.
Tarkoittavat sitä, että näin konkreettisesti omien käsieni työn tuottavan tulosta, saavan nuoria ihmisiä liikkeelle, oppivan uusia asioita ja tuntemaan kaiken sen, mitä mä oon vuosien aikana tuntenut.
Ehkäpä sen takia tää onkin niin haikeaa, tää työpaikan vaihdos, sillä samalla kun huomenna myyn sieluni markkinavoimille, ainakin hetkeksi, pätkäisen viimeiset yhteyteni siihen, minkä oon tuntenu kodikseni neljätoista vuotiaasta lähtien: järjestötoimintaan, siihen että oikeasti tekee asioita, joilla vaikuttaa siihen, millaiseksi maailma muuttuu. On osa yhteiskuntaa ja muokkaa siitä sellaista kuin itse siitä haluaa. Tekee sitä yhdessä muiden samaa mieltä olevien ihmisten, nuorten, järjestöaktiivikollegojen kanssa.
Ja nyt kun ei tee sitä enää edes niin, että opettaisi muita tekemään sitä, tuntee olonsa hiukan eksyneeksi. Tuntee olonsa heliumpalloksi jonka naru on katkennut ja se lentelee yksinään ympäriinsä, vailla kiinnekohtaa.
Sitä ei vaan osaa ajatella, että mitä nyt. Mistä nyt saa ne onnistumisen tunteet, kun tietää tekevänsä hyvää koko maailmalle. Niin suurellisesti kun asiaa voi ajatellakaan. Vaikka järjestöistä en pääse ikinä eroon, niin on eri asia puuhastella pikkuasioita kavereiden kanssa, kun olla mukana kehittämässä koulutusta, yhteiskuntaa, maailmaa paremmaksi.
Siksi se on niin haikeaa, päästää irti kaikesta, mikä on tehnyt musta juuri tällaisen, kun mä olen: elämää rakastavan ja oman arvonsa tuntevan.
Sen ovat Suomen Lukiolaisten Liitto, nuorisovaltuusto, oppilaskuntavuodet sekä opiskelu mulle antaneet: terveen itsetunnon ja täyden elämän. SLL oli viimeinen kiinnitys siihen, mikä sai mut tuntemaan itseni tärkeäksi, silloinkin kuin muu maailma ei tuntunut sitä tekevän.
Enempää en voi kiittää ja siksi toivonkin, että myös SLL saa vain parasta, parhaat työntekijät ja aktiivit, jotka sillä on lähes aina ollutkin.
Kiitos SLL, kiitos, että pidit mut vielä ns. aikuisenakin lähellä maata ja muistutit, että elämässä on tärkeintä tehdä siitä sellaista kuin haluaa. Vähempään ei oo syytä tyytyä.
Haikein sydämin, mutta luottavaisin silmiin tulevaisuutta tutkaileva,
enkeli kuittaa.
Tyhjensin tietokoneeni muistin, työpöytäni, kirjahyllyni, seinäni, ilmoitustauluni ja pakkasin henkilökohtaiset tavarani laukkuun. Söin läksiäiskakkua väijytyksen jälkeen ja onnistuin olemaan itkemättä silloin, vaikka lähellä olikin. Mietin parhaimmat ja huonoimmat muistoni näiden vuosien aikana ja sain niitä ihan liikaa mieleen. Tapahtumia, arvostavia puheita, kävijämäärien kasvuja, halauksia, ystäviä.. Sitä tämä aika, pitkät kolme vuotta ja kaksi kuukautta tarkoittavat mulle.
Tarkoittavat sitä, että näin konkreettisesti omien käsieni työn tuottavan tulosta, saavan nuoria ihmisiä liikkeelle, oppivan uusia asioita ja tuntemaan kaiken sen, mitä mä oon vuosien aikana tuntenut.
Ehkäpä sen takia tää onkin niin haikeaa, tää työpaikan vaihdos, sillä samalla kun huomenna myyn sieluni markkinavoimille, ainakin hetkeksi, pätkäisen viimeiset yhteyteni siihen, minkä oon tuntenu kodikseni neljätoista vuotiaasta lähtien: järjestötoimintaan, siihen että oikeasti tekee asioita, joilla vaikuttaa siihen, millaiseksi maailma muuttuu. On osa yhteiskuntaa ja muokkaa siitä sellaista kuin itse siitä haluaa. Tekee sitä yhdessä muiden samaa mieltä olevien ihmisten, nuorten, järjestöaktiivikollegojen kanssa.
Ja nyt kun ei tee sitä enää edes niin, että opettaisi muita tekemään sitä, tuntee olonsa hiukan eksyneeksi. Tuntee olonsa heliumpalloksi jonka naru on katkennut ja se lentelee yksinään ympäriinsä, vailla kiinnekohtaa.
Sitä ei vaan osaa ajatella, että mitä nyt. Mistä nyt saa ne onnistumisen tunteet, kun tietää tekevänsä hyvää koko maailmalle. Niin suurellisesti kun asiaa voi ajatellakaan. Vaikka järjestöistä en pääse ikinä eroon, niin on eri asia puuhastella pikkuasioita kavereiden kanssa, kun olla mukana kehittämässä koulutusta, yhteiskuntaa, maailmaa paremmaksi.
Siksi se on niin haikeaa, päästää irti kaikesta, mikä on tehnyt musta juuri tällaisen, kun mä olen: elämää rakastavan ja oman arvonsa tuntevan.
Sen ovat Suomen Lukiolaisten Liitto, nuorisovaltuusto, oppilaskuntavuodet sekä opiskelu mulle antaneet: terveen itsetunnon ja täyden elämän. SLL oli viimeinen kiinnitys siihen, mikä sai mut tuntemaan itseni tärkeäksi, silloinkin kuin muu maailma ei tuntunut sitä tekevän.
Enempää en voi kiittää ja siksi toivonkin, että myös SLL saa vain parasta, parhaat työntekijät ja aktiivit, jotka sillä on lähes aina ollutkin.
Kiitos SLL, kiitos, että pidit mut vielä ns. aikuisenakin lähellä maata ja muistutit, että elämässä on tärkeintä tehdä siitä sellaista kuin haluaa. Vähempään ei oo syytä tyytyä.
Haikein sydämin, mutta luottavaisin silmiin tulevaisuutta tutkaileva,
enkeli kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti